Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Jarkko Martikainen
Säveltäjä tahtoi säveltää ja laittaa lauseet niin
Että lopputulos soisi kunniaa myös taivaisiin
Jos saisi laulun soimaan kuin otteen psalmista!
Teki työtä kuusi vuotta. Tuli puolivalmista
Ja kun siivillensä kohoili
Muut laulut, hänen mateli
Ja sävelkulku oli takaperoinen
Niin hän tunsi ettei itse ollut senkään vähän veroinen
Vain yksin…
Oi, kuinka voi kukaan ollakaan niin yksinään…
Vai oliko sittenkään?
Kun rakkaus ei vain kantanut tai poistui toisin syin
Minä muutin omaan kolooni ja sinne käperryin
Siellä kaikuisassa huoneessa levyjäni katselin
Mietin: tuossa ovat työni. Kaiken muunhan jo menetin
Ja niiden muovi tuntui kylmältä
Eikä kansilehdet lämmitä
Vaikka pistin ne parvekkeella palamaan
Mutta eivät, pirut, tulta saaneet – savuttivat vaan
Ja olin yksin
Oi, kuinka voi kukaan ollakaan niin yksinään?
Kun Luoja loi tämän kaiken, se kävi kuudessa päivässä
Mutta miksi täytyi pitää niin kovaa kiirettä?
Teki tomusta yhden ihmisen, toisen kylkiluustaan kai
Tuli karkeata jälkeä, mutta seuraa niistä sai!
Sillä tiedä en, vaan epäilen
Että muovaillessaan ihmisen
Hän toimi itsekkäinkin pyrkimyksin
Olihan jo iät ajat ollut avaruudessaan niin pirun
Yksin
Oi, kuinka voi kukaan ollakaan niin yksinään?
Niin yksin…
Vai oliko sittenkään?